English Time

Palauduin eilen kotimaahan neljän yön Manchesterin reissulta. Olin potenut jo lähes vuoden ajan kovaa matkakuumetta. Halusin päästä hetkeksi pois näistä omista ympyröistä ja nähdä vähän muutakin elämää. Edellisestä kunnon ulkomaanmatkastani (Ruotsia ei lasketa) oli ehtinyt kulua jo vuosia, ja passikin oli mennyt vanhaksi aikoja sitten. Eli kyllä, matka tuli tarpeeseen ja teki hyvää.


Matkan plussat:

+ Kaikki sujui jouhevasti. Siirtyminen paikasta A paikkaan B ei tuottanut ongelmia, junayhteydet olivat loistavat ja junat kulkivat ajallaan. Tällaiset suomalaistoopetkin osasivat ostaa liput, löysivät oikeaan junaan ja tajusivat hypätä oikealla asemalla pois.
+ Paikallisten ystävällisyys. Vieraanvaraisuus tuli esiin etenkin Heptonstallin Cross Inn -pubissa, jossa pubin pitäjä maistatteli meillä kaikki talon oluet, jotta osasimme varmasti tilata mieluista juotavaa.
+ Tekemämme reissu Hebden Bridgeen. Rakastuin Englannin maaseutuun, ja haluan sinne pian takaisin. Mikään ei ole kauniimpi tai runollisempi maisema, kuin vihreät niityt, korkeat kukkulat ja vanhat kivitalot. Hebden Bridge on suosittu vaelluskohde ja siellä on paljon kävelyreittejä; suunnitelmissa onkin jo uusi reissu, jolle pakataan mukaan hyvät lenkkarit, verkkarit ja juomapullo.
+ Pääsin Sylvia Plathin haudalle. Se oli iso juttu, ja itku pääsi. Hauta tuntui olevan tärkeä monelle, sillä se oli täynnä kukkia ja monenlaisia esineitä. Jätin minäkin itsestäni sinne jotain... ja otin mukaani ainutlaatuisen muiston.
+ Manchesterin nähtävyydet. Ihania kirjastoja ja upeita goottirakennuksia. Vanhoja taloja ja modernia arkkitehtuuria rinta rinnan, sulassa sovussa.
+ Kaupungin siisteys. Missään ei näkynyt roskia, kadut oli lakaistu puhtaaksi viimeisen päälle, siivoojia näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin Suomessa. Viihtyisyys lisääntyy kummasti, kun puistot eivät ole täynnä mäyräkoiran kuoria tai tupakan tumppeja. Eikä tuolla kyllä hirveästi mitään graffittitöherryksiäkään tainnut olla.
+ Shoppailu! Lähdin matkalle puolinaisen matkalaukun kanssa, takaisin tuli täyteen ahdettu laukku, jonka saumat anoivat armoa. Ostin etenkin kirjoja, mutta kyllä sieltä muutama vaatekappalekin mukaan tarttui. Jopa kaksi Englannin futispaitaa, go figure! Niitten kanssa on hyvä lenkkeillä...
+ Pubien ruoat. Rasvaista, epäterveellistä ja niiiiin hyvää. Aina oli ähky, kun pubista ulos käveli. Ja nyt maistuu salaatti taas kummasti.
+ Viiniä sai ruokakaupasta. Voi iloa, voi onnea. Haluan muuten Tescon heti Suomeen.


Miinukset:

- Englantilaiset vesihanat. Siis miksi kuumalle ja kylmälle vedelle on pakko olla oma vipunsa? Ja miksi ne vivut on pakko muotoilla niin sileiksi, että saippuaisella kädellä et taatusti saa niitä käännettyä? Suihkussa käynti oli joka kerta melkoinen tahtojen taisto, minä vs. hana.
- Hotellihuone olisi voinut olla parempikin. Kokolattiamatto sai kurkun käheäksi ja nenän vuotamaan, ja ikkunattomuus teki huoneesta aika ahdistavan. Noh, ainakaan ei tullut tuhlattua aikaa turhan paljon hotellilla kykkimiseen.
- Aika loppui kesken. Löydettiin Northern Quarterista parhaat retro- ja punkkaupat vasta sunnuntaina, jolloin ne olivat tietysti kiinni. Paljon muutakin jäi näkemättä ja kokematta. Esimerkiksi Manchesterin iltaelämä on edelleen täysi mysteeri, sillä uni tuli iltaisin jo usein ennen kymmentä. Jos koko päivän tallustaa ympäriinsä, näkee ja kokee kaikenlaista hienoa, syö ja juo paksusti, ei kai ole ihme että silmä alkaa lupsua?

Plussan puolelle jäätiin siis selvästi. Nyt koittaa taas paluu arkeen, huomenna töihin. Kumpa siellä ei odottaisi hirveä pino rästejä.

Damnation & coffee

Taas on ladattu voimia tulevia ponnisteluja varten. Henkinen hyvinvointi on asia, jota arvostan tällä hetkellä oikeastaan kaiken muun ylitse. Ja mikäs sen huoltamiseen olisi parempaa kuin hidas sunnuntaipäivä taiteen ja kahvittelun merkeissä. Gallerian valkoisilla seinillä oli isoja, rujonkauniita maalauksia hikisistä ja karvaisista rokkareista. Tai pikemminkin ne kai oli black metal -äijiä, mut kuiteski. Tykkäsin, yhden kuvan olisin voinut huolia omallekin seinälleni.

Esplanadi oli loskainen ja tylsä, mutta maailma näytti silti aika hyvältä jättimäisen laskiaispullan takaa. Ja E:n kanssa käytyjen hyvien keskustelujen jälkeen maailmassa tuntui muutenkin olevan taas jotain tolkkua. Tuntui siltä, että kyllä tässä jollain tavoin elämässä kiinni roikutaan.

Laskiaispullasta jäi yksi kulma syömättä, ja olen vieläkin ähky. Luulen, että tänään giryakuula vie minua eikä toisinpäin.

Olen muuten aika helvetin onnellinen tästä. Kun E tuli torstaina kesken duunipäivän kertomaan, että Tehosekoitin tekee paluun, aloin täristä. Siis oikeasti fyysisesti täristä. Itkukaan ei tainnut olla kovin kaukana. Vaikka kyseessä on vain muutama keikka, olen todella innoissani. Jonkinlaista osviittaa siitä, kuinka iso juttu tämä minulle on, antanee tämä blogini uumenista kaivettu vanha teksti. Toivon, että keikoista tulee hyviä ja sympaattisia, letkeitä ja hyväntuulisia. Ja toivon myös, että Otto ajaisi nuo kauheat runoilija-boheemiviiksensä pois.

np. Tehosekoitin - Fiksu ja kypsä

Toisilla on pointtia, toisilla ei

Syön mandariineja ja kummastelen, miten kaksi samassa pussissa olevaa mandariinia voikin maistua näin täysin erilaisilta? Toinen on kuiva ja hieman karvas, toinen mehukas ja makea. Mandariinien ostaminen on aina arpapeliä, päältäpäin ei millään pysty sanomaan, mitä lopulta sisältä paljastuu. Mutta niin se kai menee elämässä muutenkin, tulevaisuutta on vaikea nähdä tai ennustaa.

Toni Wirtanen sanoi jossain lehdessä aika hyvin. Se muistutti, että oman onnen kanssa on osattava ja uskallettava elää eikä vain miettiä, että koska se onni loppuu ja jotain paskaa tapahtuu. Wirtasen mukaan moni alkaa pelätä omaa onnellisuuttaan. Vaikka Toni W. on valtaosan ajasta lähinnä ärsyttävä lässyttäjä, tuossa lausahduksessa on kyllä pointtia. Minulla saattaa olla just nyt kaikki kohtalaisen hyvin, mutta olen silti varpaillani. Olen ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän varpaillani, valmistautuneena kaiken hyvän kosahtamiseen. Ja jos se hyvä ei ole itsellään kosahtanut, olen toiminut itse - tietoisesti tai tiedostamattani - siten, että onni on särkynyt. Hyvän rakentaminen kerroksittain kauhistuttaa minua erityisen paljon. Voin ottaa vastaan yhden hyvän asian ja kenties vaalia sitä ihan menestyksekkäästi, mutta useampi onnenkimpale on minulle jo liikaa. Se torni särkyy jossain välissä kuitenkin. Hullua, että ajattelen näin, sillä oikeasti minulle ei ole koko elämäni aikana tapahtunut mitään hirveän pahaa. Olen kasvanut melkoisessa pumpulissa - lapsuuteni kovimpia paikkoja olivat varmaankin lemmikkikanieni kuolemat - ja aikuiselämäkin on kohdellut minua lopulta aika silkkihansikkain, vaikka toki vaikeuksiakin on ollut. Mutta ehkä juuri siksi, että elämäni on ollut tähän saakka suhteellisen helppoa, ajattelen että jossain vaiheessa täytyy tulla kunnon kolaus. Mutta täytyykö?

Hetkellistä (mieli)hyvää sain tänään rustatessani puumerkit Boknäs-tilaussopimukseen. Parin viikon sisällä kotiani koristavat kaksi tummanruskeaa kirjahyllyä (jotka ovat muuten niin korkeita, että kirjani eivät välttämättä riitä täyttämään niitä! täytyy lähteä nopeasti antikvariaattikierrokselle!) sekä tv-taso. Loppujen lopuksi kortin vinguttaminen ei edes kirpaissut, olen haaveillut noista hyllyistä niiiiiin kauan. Kirjani tarvitsevat ja ansaitsevat arvonsamukaisen hyllyn, lasiovilla tietenkin. Siellä Itkoset, Kauraset ja Beauvoirit säilyvät pölyttymättöminä jälkipolvilleni. Olkoonkin, että jälkipolvet ovat minun tapauksessani jokseenkin arveluttava termi.

Katsoin muuten maanantaina Voimalan. Ei olisi pitänyt. Yhdessäkin Henry Laasasessa on jo yksi liikaa, ja nyt ruudussa muuan Timo Hännikäinen (mm. runoilija) itki ja valitti, kun naiset ei anna. Tyyppi totesi naama peruslukemilla vihaavansa naisia, koska nämä pihtaavat. Voi Timotimotimo. Katso peiliin, kuuntele itseäsi ja mieti, mistä johtuu että sulle ei irtoa.

Mistä helvetistä näitä miehiä oikein tulee? Menkää pois.

np. PJ Harvey - The whores hustle and the hustlers whore

Painia ja puunaamista

Tervehenkisissä viikonlopuissa on kieltämättä hyvät puolensa. Saa paljon syvää, aitoa unta. Ei tarvitse herätä pahaan makuun suussa, ei huonoon oloon, ei morkkikseen. Olo on raukea pienen happihyppelyn jälkeen, ja nukkumatti tulee paljon helpommin, kun näyttänyt naamaansa treeneissä ja lenkkipolulla. Ruokailustakin löytyy uusia puolia, kun ei tulekaan rojahdettua lähipitserian pöytään ja tilattua sitä vakio-Juliaa. Olen saanut kämpän puunattua, olen nähnyt loistavan The Wrestler -leffan, olen löllötellyt uusilla jättityynyilläni, olen pykännyt lasagnea ja juustomunakasta, olen tilannut kierrätyskeskuksesta noudon vanhoille kirjahyllyilleni. Tällaisia viikonloppuja ihminen kaipaa kaiken rymyämisen ja kiireen keskellä. Että saa pysähtyä ja tehdä omia pikkujuttujaan omassa pikkumaailmassaan. Ne auttavat pitämään jalat maassa, ne rauhoittavat.

Nyt on jo helmikuu, ja päivät pitenevät. Töistä lähtiessä on jo mahdollista nähdä vilaus päivänvalosta, ja salakavalasti maahan juuttunut lumi valaisee vielä lisää. Pimeyttä ehtikin olla jo ihan tarpeeksi, liikaakin. Kevääseen päin on hyvä mennä. Vielä pari kuukautta, ja elämme lempivuodenaikaani. Joka kevät odotan niitä ensimmäisiä päiviä, jolloin aurinko porottaa jo melko lämpöisesti, lumi sulaa vauhdilla ja huomaan villaisen kaulaliinan olevan aivan liikaa. Silloin tekisi mieli mennä terassille ja kaivaa aurinkolasit naftaliinista. Soitattaa rokkia lujalla ja suudella niin, että varpaat eivät tahdo pysyä maassa. Pistää tennarit jalkaan ja kuvitella olevansa vielä nuori. Ja edes hetkellisesti viaton.

np. The Donnas - Take me to the backseat

Sattumia tammikuussa

Vuosi on vaihtunut melkoisella rytinällä. Päivät ovat vyöryneet ylitseni, olen juossut pää kolmantena jalkana siellä täällä. Elämä on ollut kiireestä huolimatta kuitenkin aika hyvää, pitkästä aikaa. Tässä siitä jotain:

- Mokailujen jälkeen olen saanut tehtyä periaatepäätöksen, jonka mukaan uskon voivani jatkossa elää. Olen tajunnut, että tietyt asiat, joiden kanssa olen pelannut vuosia, eivät oikeasti tuo elämääni mitään lisäarvoa. Päinvastoin, ne satuttavat minua ja muita. Haluan oppia olemaan erään arvoinen, ja haluan oppia olemaan hyvä myös itselleni. Haluan löytää edes hetkittäisen sisäisen rauhan.

- Juha Itkosen Huolimattomia unelmia säväytti. Löi ällikällä. Itkosen ihannointi taitaa olla tällä hetkellä melko trendikästä ja persoonatonta, mutta minkäs teet. Olen tykännyt kaikista Itkosen aiemmistakin teoksista, mutta tämä uusin on kyllä paras. Miten se osaakin kuvata ihmisiä niin aidosti ja tarkkanäköisesti - niin, että jokainen tunnistaa niistä itsensä ja toisensa? Myös vihdoin viimein nähty Walk the Line -leffa kolahti ja lujaa. Joaquin Phoenix oli loistava Johnny Cashin roolissa, ja pätkä herätti paljon ajatuksia. Ja kasvatti vähän lisää myös Cash-kuumetta. Siinä miehessä on jotain kiinnostavaa ja erityistä - onhan Volbeatin Michael Poulsenkin tatuoinut J. R. Cashin nimen rintaansa. Ja Volbeatista: toimi livenä taas kuin häkä! Tällä kertaa Lutakossa.

- Löysin viimein girya- eli kahvakuulatunnin Helsingistä. Olen käynyt treeneissä nyt kolmesti ja olen varsin tyytyväinen. Homma on kivaa, mutta myös pirun tehokasta. Girya on ehdottomasti mun laji. Kaikenlaisia aerobikkejä ja perusjumppia olen vihannut aina, mutta girya on eri maata: kuulan kanssa saa vääntää tosissaan, eikä päätä tarvitse rasittaa millään dorkilla askelkuvioilla. Tunnilla tulee hiki, ja sen jälkeen tietää todella tehneensä.

- Duunissa aloitettiin säästötoimet, mutta ainakin vielä näyttäisi siltä, etteivät ne juurikaan koske meidän yksikköä. Porukalle tarjotaan kuitenkin eläkepaketteja ja kehotetaan ottamaan lomarahat vapaina. Yt-neuvottelujakin on vilauteltu, mutta toivotaan nyt, ettei niihin tarvitse mennä. Vituttaa koko talouskriisi ja taantuma muutenkin ihan liikaa - juuri ne ovat olleet asioita, jotka ovat minua koko syksyn työllistäneet. Kysykää mitä vain ekonomistien ennusteista, lainahanojen sulkeutumisesta, koronlaskuista, lomautuksista - minä kyllä vastaan.

- Aion ostaa Boknäs-hyllyt. Aion, vaikka lamapeikko kuinka kummittelisi. Kävin kuolaamassa hyllyjä Boknäsin myymälässä, hieroin tuttavuutta myyjän kanssa, tein hyllysuunnitelman netissä. Nyt pitäisi vain mennä ja tehdä lopullinen tilaus. Jänskättää!

- Maaliskuu tuo tullessaan projektin, joka jänskättää vielä enemmän! Mutta siitä olen vielä hyshys. Näette sitten joskus, jos osaatte oikeasta paikasta tiirata.

np. Antony and the Johnsons - The crying light

Joulupaloja kuvin

Sakke nautti joulurauhasta välttelemällä kameraa mahdollisimman tehokkaasti.

Justus sen sijaan osasi poseeraamisen jalon taidon kenties hieman turhankin hyvin.

Kanilato.

Joulusapuskat korkataan ihan just!

Lumisia laukeuksia, pitkiä peltoja.

Kynttilä papan haudalle.

Justus oli sitä mieltä, että mun paketit kuuluu sille.

Pukki tiesi mistä Maisku tykkää.

Hyvää joulua kaikille, etenkin töpöhännille

Kaikki lienee pakattu. Ja mitä ei oo, sen saa kyläkaupasta. Päätin jättää lenkkeilyvaatteet kotiin ja lainata lenkki-inspiraation iskiessä porukoiden epämääräisiä tuuliasuja tai kevyttoppapukuja. Katokaa ku maalla ei oo piirunkaan väliä, miltä näyttää. Saa näyttää tontulta tai törtöltä, ja silti tykätään.

Tämä lempikorttini tuokoon hyvän joulun myös Helsingin ja Vantaan city-kaneille. Taistelen puolestanne!